Noniin, blogi luotu ja ensimmäinen viesti hostperheelle. Oli jonkinasteinen helpotus saada tieto perheestä jo näin aikasessa vaiheessa.. Kuitenkin kuullut kaikkea kauhua, ettei tietoa oo edes kuukautta ennen lähtöä.
Määränpää on siis St. Ignatius, Montana. Noin 200km Kanadan rajasta etelään ja lähes keskellä ei mitään.. Paitsi luonnonpuistojen, jotka on tietysti täysin pelkästään mun kiusaks kuitenkin täynnä karhuja. Kaupungissa asuu noin 1000 asukasta ja hieman vajaa puolet ovat Amerikan alkuperäisväestöä. Kaupungin lukiossa on 150 oppilasta. Voi olla, että hetken se on hienoinen shokki kokonsa puolesta verrattuna nykyiseen. Eiköhän siihenkin tule totuttua hämmästyttävän nopeasti.
Kaikista oudointa on, etten oikein vieläkään tajua, että oon lähdössä. Paniikkia kyllä löytyy, mutta jotenkin en osaa suhtautua asioihin vielä kunnolla... Ehkä siinä edellisenä iltana voi tulla hieman enemmän paniikki. Tuntuu että aikaa on vaikka mihin vielä mut TIEDÄN, että loppuu aika kuitenkin kesken. Samalta kai tuntuu sit sielläkin päässä, kun pitäis lähteä takasin. Tosin sillon mulla on 5 matkalaukullista enemmän tavaraa kotiin tuotavaksi. Onneks posti on keksitty. Kone varmaan tippuis muuten.
Perhe vaikutti todella mukavalta sen yhden A4 pohjalta, jonka EF soi minulle. Äiti Aspen, isä Brian ja pikkuinen Madison 1v. Odotan innolla lisätietoja. Saa nähdä miten käy, kun paperille oli listattu mieletön määrä kaikkea liikunnallista aktiviteettiä ja mä tällänen lähes urheiluallergikko.. Ehkä mäkin inspiroidun urheilijaksi, who knows.
Ja tämän vuoden jälkeen pitäisi muka olla tarpeeksi kypsä ylioppilaskirjoituksiin? You wish. Mun äikän esseisiin korjataan vieläkin kielioppi- ja kirjoitusvihreitä punakynällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti